Mä olen kerran elämässäni joutunut syömään pitkän Prednisolon-kuurin, ensin vahvemmalla (30 mg, paljon pienempi annos kuin Peltosella) ja sitten pitkään vähän loivemmalla annostuksella.
-
Mä olen kerran elämässäni joutunut syömään pitkän Prednisolon-kuurin, ensin vahvemmalla (30 mg, paljon pienempi annos kuin Peltosella) ja sitten pitkään vähän loivemmalla annostuksella. Olotilaa vahvemman annostuksen aikana kuvaa hyvin sana "pärinä", ei pysty nukkumaan, kädet vapisevat ja on hermostunut ja ahdistunut olo. Kortisonihan ylläpitää ns. taistele tai pakene -reaktiota, ja kun sellainen jatkuu kuukausia, siinä menee aika huonoon kuntoon sekä henkisesti että fyysisesti. Itselläni ahdistus jatkui koko kuurin ajan ja aloin henkisesti toipua autoimmuunireaktiosta, jonka takia kyseisen lääkekuurin sain, vasta sen loputtua. Ja itse asiassa lopetin kuurin omin päin (toki ohjeen mukaan vähän kerrassaan) joitakin viikkoja ennen kuin lääkäri antoi luvan, koska voin niin huonosti.
Puhuin minua hoitaneelle (eli minulle kerran kuukaudessa soittaneelle) lääkärille kuurin sivuvaikutuksista käytännössä joka puhelussa. Sain sivuoireisiin ainakin viisi eri lääkereseptiä (särkylääke, vatsansuojalääke, unilääke, betasalpaaja, osteoporoosia ehkäisevä lääke, jonka sivuoireiden ennaltaehkäisy jätettiin kokonaan minulle itselleni, enkä jaksanut ruveta siihen sairaana, joten jätin koko kuurin väliin). Mitään henkistä apua ei missään vaiheessa tarjottu.
Joten ihmekös tuo, jos isomman annoksen pitkään jatkuvalla kuurilla käy lopulta huonosti. Lääkärit sanovat vain, että lääke on "yleensä hyvin siedetty". Mutta kyse on tiivistäen siitä, että äkillinen sairastuminen on kauheaa ja pelottavaa, ja kortisonilääkitys tekee siitä vielä kauheampaa ja pelottavampaa.
-
R ActivityRelay shared this topic
